Vertaistukea


Olen Anilin, ja haen täältä blogimaailmasta vertaistukea. Sisäinen terveys, ihmisen olotila ovat monitahoinen asia. Ole rohkea kuten minä ja vihdoin uskalla tulla ulos kuorestasi. Toisten kautta osaamme paremmin arvioida, missä mennään. Viihdyn hyvin sohvalla, aivan liiankin hyvin pettojeni ja tyynyjeni kanssa.

Tietoja minusta

Oma valokuva
Finland
54 vuotias herkkä nainen, jolla sisäinen sankari rymistelee seiniä ympärillään. Tervetuloa kanssani terapiaan !

torstai 12. tammikuuta 2012

Sattumien kautta

Poikani harrastaa ahkerasti videokuvausta, ja lahjaksi hän sai laadukkaan videokameran. Kuvauksissa tulee olla laatua ja ideaa. Poika on saanut opetusta videolla kuvaamiseen, mikä on uutta ja vaativaa. Järjesteltynä filmaukset saavat kerronnallisen muodon ja ajankulun, mistä erottaa tapahtumat selkeästi.



Videolle poikani kuvaa liikkuvaa ympäristöä, ihmisiä, ääntä, tilaa ja naapurin kissaa. Perhe-elokuvamme lajia, onko se draamaa vai komediaa, ei voi määritellä tarkemmin. Filmin käsikirjoitus on usein kateissa kuin hävinnyt kauppalista. Kotielokuvamme tapahtumissa ei niin ikään ole selkeää juonta, eikä järjellistä loppuakaan. Jos käsikirjoitus olisikin kunnossa, niin vaikuttaa siltä, etteivät näyttelijät juurikaan ohjeita noudata, vaan repliikit ryöpsähtelee ilmoille, mikä mistäkin suusta, jopa samanaikaisesti puhutaan päällekäin. Näyttelijät väistelee kameraa, ja jopa lukkiutuu tarkoituksella vessaan. Pesukonneen ääni sekoitttaa ääntä keittiössä, eikä repliikeistä saa selkoa, kun huudetaan ja äänet rikkoutuu.
Perheemme elokuvan kerronta on katkonaista ja juoni varsin epäjohdonmukaista. Tapahtumien syitä ja seurauksia on enemmän, mitä missään nähdyissä elokuvissa. Eihän tunnetuissa elokuvissa minuutti tolkulla etsitä hammastahnaa, sukkia tai värjätä hiuksia, mitkä aiheet rasittaisivat turhaan katsojaa. Kotikutoinen Salkkarimme kehittyy arvaamattoman jännittäväksi elokuvaksi, mutta juoni lopahtaa pitkäveteisyyttään, kun äiti naispääosassa vaipuu päiväunille kesken filmauksen. Elokuvassamme on merkillisiä pitkiä taukoja ja isä sulkeutuu tuntikausiksi varastoon puuklapeja järjestelemään. Joka tapauksessa elokuvamme olisi hauska ja viihteellinen perhe-elokuva, eikä sille olisi tarvetta määrätä ikärajaa. Elokuvan katsojille tosin pitäisi annostella jotakin piristettä, minkä turvin he pysyisivät hereillä esityksen ajan. Katsojia pitäisi myöskin varoittaa ennalta pahoinvoinnista, mikä johtuu tärinästä ja nopeista ylös alas kameran heilumisesta kuvaajan käsissä.

Tapahtumat elämän arjessa etenevät kaottisesti ilman kantavampaa juonta. Yritetään leikkiä perhettä, ilman ammattitaitoa. Arjen tuokiot ja tapahtumat loppuvat ja alkavat aivan kuin itsestään. Välillä mikään ei liiku, ihmisten tunteista ei saa selvää, emmekä osaa huomioida toisiamme, kuten pitäisi. Syyt ja seuraukset ovat ristiriidassa keskenään. Juonesta ei auta kysyä ohjelman tuottajalta, koska tuottajaa ei ole. On vain näyttelijöitä, joiden rooleja ei ole ennalta harjoiteltu.



Miten pienestä ovatkaan kiinni elämän sattumat ? Miten tunteet palavat loppuun ja miten ontuen selviämme meille asetetuista rooleistamme ? Ikävää ja lohdutonta ovat viimeaikoina sattuneet perhesurmat, kuten nytkin sattunut vaimon ja pienten lasten surmat Helsingin Laajasalossa. Onko sellaista kukaan etukäteen ennustanut, tai mitenkään voinut puuttua tapahtumiin, että pahin mahdollinen olisi estynyt ? Niin se vain on, odottamattomat sattumat määräävät suunnan koko pitkälle elämällemme, kaikkine murheineen ja sivuraiteineen.

Miten pienistä ennalta arvaamattomista sattumista kasvaa suuria, koko elämän valtaavia alueita, kuten vaikka avioliitto, perhe ja lapset.

Nyt olen sen ikäinen, päälle 50:n, että välitilinpäätös on mahdollista tehdä rehellisesti, toteutuneitten määreitten perusteella. Jos epäonnistumisia olisi ollut enemmän matkani varrella, ei tilinpäätöksestä olisi väliä tehdä lainkaan.Ihmisenä olemisen haaste on mahdollisuus asennoitua muuttuneisiin suunnitelmiin ja todeta, että eihän tämän näin pitänyt mennä, mutta onpa hyvä että asiat järjestyi juuri näin. Mikäli katkeroituu kariutuneista suunnitelmista, niin haaskaa elämänsä totaalisesti.

Jossain vaiheessa osaa ehkä ottaa myös etäisyyttä asioihin, että pystyy mielessään jo ennakoimaan asioiden järjestymisen tavalla tai toisella.Ihminen haluaisi kovasti hallita asioita ja ehkä olemme oppinneetkin jotain kantapään kautta, missä järjestyksessä tärkeitten asioiden pitäisi olla. Hallinnan tunne on silti aina illuusio.
Millaisen elokuvan olet itse saanut kasaan ? Onko sille olemassa käsikirjoitusta tai onko sen juoni peräisin väärästä romaanista, minne erehdyksessä eksyit ?

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Bipona

Maanis- depressiivisessä sairaudessa on mielenkiintoista pohtia, mikä osuus oireista on terveyttä, mikä sairautta ? Bipoille on kuvaavaa ja on tunnettu tosiasia, että hypomaanisessa tilassa luovuus on voimissaan ja energia ehtymätöntä. Milloin tarmokkuus käy yli voimien, ja valvotut yöt vaativat veronsa ? Kun seinät ovat kaatuneet ja maailman pysähtynyt, on aika tehdä tiliä olisiko kyse sairaudesta, mikä varoittamatta vie uhrinsa mukanaan.


Tieteen kuvalehdestä olen lukenut; Hyvänolon aivokemiassa jylläävät luottamusta lisäävä oksitosiini, mielihyvää tuottava dopamiini ja suosiota suuntaava vasopressiini. Ihmisen käytöstä pitkälti siis ohjailevat nämä eri ärsykkeiden tuottamat neuropeptidit.

Bipoilla on se vika, etteivät he kykene säännöstelemään näiden mielihyvää tuottavien hormooniensa tasapainoa. Hypomaniassa hyvänolon tunneet menevät kaiken muun edelle. Maniassa bipo-ihminen tuntee itsensä erinomaisen hyväksi ja kaikkivoivaksi jumalaksi. Tunne muistuttaa erehdyttävästi huumausaineista tunnettua euforiaa. Ja mikä ihmeellisintä tämä huume on ilmaista, ja sitä voi nauttia mielin määrin omasta takaa. Hyvällä on vastapuoli, kerrottuissa tarinoissa läheisille hypomaaniset jaksot ovat olleet yhtä piinaa ja helvettiä. Sama tuttu ihminen onkin joku vieras, outoine ideoineen ja intohimoineen.
Bipo on vähemmän sairas, jos edes auttavasti kykenee järkeviin ratkaisuihin hormonimyrskyjensä aalloilla. Toisilla itsekuria on enemmän, toisilla taas ei ollenkaan, mikä auttamatta vie elämän ojaan. Masennusvaiheessa sitten ollaankin ojan pohjalla, kun hormonit ei ehdi ajoissa apuun. On selvää, että lääkityksellä on tärkeä osuus oireitten hallitsemisessa, varsinkin jos bipo ei kykene oma-aloitteiseen itsekuriin.
Olisikin mielenkiintoista tietää, miten paljon meistä bipoista itsekukin on voinut vaikuttaa oman sairautensa vakavuuteen ? miten oireet pysyisivät kurissa, vähemmän haitallisina ? miten on kyennyt itseään hillitsemään, pelkällä tahdonvoimalla ?

Omalta kohdaltani voin kertoa, että siitä päivästä lukien, kun sain diaknoosikseni tämän bipolaari sairauden, olen läheisteni vuoksi kyennyt hillitsemään itseäni paljonkin - ja vauhdikkaat oireeni ovat enää vain muistoja menneiltä vuosilta. Perhe ja lapset ovat edelleen lähelläni, ja asia minkä vuoksi on kannattanut tehdä uhrauksia. Perhe on minulle ensisijaisen tärkeä ja tiedostan hyvin vastuuni lasteni hyvinvoinnista

Masennuskausia lukuunottamatta optimistisuus onkin sairaudessa voimavara niin pitkälle, mitä tunteet ja teot lukeutuu normaalin sosiaalisen käytöksen rajoihin.
Ei ole yllätys, että osa maanis- depressiota sairastavista ihmisista jää vaille diagnoosia, koska he itse kokevat olonsa terveiksi vauhtikausinaan. Vain ennalta tunnetut masennusjaksot herättävät huomiota, mistä onkaan kyse ? Usein sairausdiagnoosi käy ilmi perheen tai läheisten kertoman perusteella. Selviää, että potilaan oireet kaikkine ristiriitaisuuksinen ovat paljon laajemmat, mitä pelkästään masennus. Tässä mielessä jälkiviisastelu bipojen kohdalla tuottaa tulosta; on löytynyt järkeenkäypä syy erikoiselle käytökselle.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Psinsessasyndrooma

Rakkauden aivokemiassa jyllää mielihyvää tuottava dopamiini. Parisuhteessa jo 2 vuoden kuluessa dopamiini tuotanto laskee ratkaisevasti. Ja ikävä kyllä, toisilla tuotanto ehtyy kokonaan. Ennenpitkää parisuhteessa mielihyvän ärsykkeet vähenee, tulee vastaan harmaa arki, riidat ja muut erimielisyydet elämisen säännöistä. Missään näistä 30-40-50 tai 60 kympin kriiseissä kumppaninkaan vaihto ei auta, koska

uusikin rakkaus hiipuu 2:ssa vuodessa. Minusta on lapsellista, että parisuhteessa tavoitellaan pelkkää mielihyvää. Naisilla tätä oiretta kutsutaan - prinsessasyndroomaksi, mikä tunne onkin ilmeistä kun suhde on nuori. Miksihän kutsuisi rakastuneita miehiä, kun ovat huumasta pökerryksissä ?
Mielestäni avioliitossa, varsinkin jos on lapsia, pitää ymmärtää että onnellisuus on "oikeita asioita" eikä "mielihyvän tuntemuksia" . Moni avioliitto on karitunut turhaan, koska apatian ongelmiin saa rohdoksi apteekistakin näitä (rakkaudeksi tunnettuja) neuropeptidejä. Ongelma on vain siinä, että pillereitä pitäisi tipautella puolisonkin aamukahviin.
Usein kriisistä selviää nuorena tai vanhanakin, jos on esim kotieläimiä tai harrastuksia, mistä myös voi kokea mielihyvää. Haaveilen purjehtimisen aloittamisesta ....tai edullisemmin ..pieni kissakin riittäisi.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Telepaattiset yhteydet käyttöön

Olen ajankulukseni selaillut Suomi24-sivuston linkkejä, ja osallistunut sivujen kyselyihin mielen sairauksista. Tässä yksi visainen kysymys ja siihen antamani vastaus, perusteluineen.

Kysymys:
Millä oikeudella psykiatria pitää telepatialuuloja psykkosin oireena ?
Psykiatrit ovat materialisteja ja sillä perustelevat telepatian mahdottomuutta. Tunnetut filosofit ovat todistaneet, ettei telepatia ole väitettyä harhaa.

Vastaus:
Telepatian toimivuutta voi punnita seuraavan asiakkaani tapauksessa. Tutustuin yrittelijääseen kuorma-autoilijaan. Hän toimitti rekka-autollaan sorakuormia asiakkaille, ennalta sovittuihin osoitteisiin. Epämääräiset hajamielisyyteen viittaavat oireet vaivasivat autoilijaa. Telepaattisten yhteyksiensä avulla hän alkoi jaella soraa täysin vieraisiin osoitteisiin eri puolille kaupunkia.



Toimistolla soivat oikeat puhelimet yhtenänsä, koska sorakuormat oli kipattu kulkuteiden eteen, aivan vääriin paikkoihin. Telepaattisten liikeyhteyksien avulla autoilija vei soraa myöskin ulkomaille, Ruotsiin saakka. Kotona autoilijaa kaivattiin takaisin kotiin, mutta oikeat puhelinlinjat eivät toimineet. Liiketaloudellisesti telepaattiset yhteydet vei yrittäjän konkurssiin 2 viikossa. Jotta autoilijan kotikaupunki säästyi yllättäviin paikkoihin jätetyiltä sorakuormilta, oli potilas otettava sisälle psykiatriseen hoitolaitokseen. Se ei käynyt päinsä muutoin kuin katsomalla telepatiayhteydet vaikeaksi psykoosiksi, mikä sairautena edellytti välitöntä hoitoa.
Kaikkien asianosaisten edun nimissä, oli tarkoituksenmukaista katsoa autoilijan oireilu psykoosiksi. Telepatiassa ei ole takuita, millä yhteydet toimisi ennalta määrätysti ja luotettavasti (laskutus ja oikeat osoitteet). Tämä puute on ratkaiseva epäkohta, miksi en suosittele telepatiaa käytettävän laajemmin mihinkään kommunikaatioon, ihmisten tai liikeyritystenkään välillä.

Psykoosi diagnoosilta olisi tietty vältytty, jos autoilijamme telepatiayhteydet olisivat toimineet aukottomasti ja liiketoimet tuottaneet voittoa odotetusti.

Onko sinulla ollut telepaattisia kokemuksia ? onko ilmainen tiedonvälitys ollut hyvä vaiko huono asia ?

Ps,
Vastatessani ihmisten kyselyihin, olen esiintynyt potilaana, jolla on antaa vertaistukea. Olen vastaillut kysymyksiin myös ammattilaisena. Ammattini oli perehtyä pitkäaikaissairauksiin siinä vaiheessa, kun potilaat hakivat työkyvyttömyyyseläkettä. Ennen eläkkeenhakemista potilaille oli karttunut pitkä potilashistoria, ja ratkaisevaksi hoitokeinoksi jäi hakea vapautusta työelämän palveluksesta. Blogini tapaukset ovat anonyymejä, mikä turvaa tietosuojan. Sairaskertomukset ovat inhimillisiä kertomuksia vaikeista elämänvaiheista. Minulle kertomukset ovat avoimia ikkunoita ihmismielen mielenkiintoiseen maailmaan, minne pääsyä voimme vain kadehtia itse tykönämme.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Yksin ilman ystäviä

Ystävyys on paljon enemmän, mitä saatamme kuvitella. Ystävyyden arvon käsitämme vasta silloin silloin kun olemme jääneet yksin, syystä tai toisesta. Hyvän päivän kavereita voi aina olla useita, mutta todellisia ystäviä saattaa olla vain muutamia tai ehkä vain yksi. Se yksikin ystävyys voi olla epävarmaa, onko hän läsnä silloin kun ahdistaa. Kuten olemme saaneet kokea ystävät ovat yleensä läsnä iloisilla syntymäpäivillä, kun aurinko paistaa ja elämä meille hymyilee.


Elämän nurjapuoli masennus, epätoivo ja ahdiko voi karkoittaa pois luotamme ne parhaatkin ystävät joita luulimme tukijoiksemme, sydänystäviksemme.

En nyt jaksa kirjoittaa pitkästi, mutta lupaan jatkaa aihetta seuraavallakin kerralla. Olisi syytä miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta saisimme lähellemme uusia ystäviä. Tai ainakin ne vanhat kaverit olisivat joten kuten tavoitettavissa.

Mitä kokemuksia teillä toisilla on ystävyydestä ja hylkäämisestä ? ja millaisia on jäädä yksin omine ajatuksineen ? Onko valinta ollut omanne ?

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Miehen kanssa komerossa

Nyt on vuosi vierähtänyt siitä, kun lopetin lääkitykseni vastoin läkärini määräyksiä. En ole tarvinnut psykiatrin arvioita, käyntejä enkä lääkkeitäkään. En koe tarvitsevani mitään rohtoja murheisiin, koska varsinaisia murheita ei nyt ole näköpiirissäni. Ilokseni huomaan myös, että jotkin depressioista kertovat blogit,

joita seurasin ovat myös onnellisesti päättyneitä. Uudet vaiheet elämässä ovat saaneet sijaa ja menneisyyden kipeät kokemukset on jääneet taakse.

Toden totta, ovatko sittenkään kaikki elämäni osa-alueet täysin reilassa. Pitäisikö murheekseni nimittää sitä, etten tunne mainittavampaa seksuaalista tarvetta mihinkään suuntaan ? ja edes pitäisikö tuntea ? Eikö 50 kymppisen elämä ole näin vapaata seksuaalisuudesta, vaivattomampaa, ilman typeriä addiktioita ja riippuvaisuutta turhista tarpeista ?

En koe tarvitsevani fyysistä rakkautta, ainakaan paljoa. Läheisyyskin on muuttunut vieraaksi, enkä tätäkään tunnetta enää sanottavammin kaipaa. Muutos itsessäni on ihme, koska palavasti tavoittelin rakkautta ja läheisyyttä silloin joskus, kun olin alle 30-vuotias.

Olen arvioinut miessukupuolta sillä silmällä, mitäkö heidän kanssaan voisi lähemmässä kontaktissa puuhailla ? Onko yhtään miestä olemassa, jonka seurasta voisi palavasti haaveilla ? Nostaisiko se mieleeni lämpimiä tunteita, ja mitä tunteillani sitten tekisin loppupeleissä ? Toden totta, olenkin tykästynyt yhteen mieheen "Sillä silmällä" Queer Eye for the Straight Guy sarjassa, missä homo-miehet tehtailevat ystävänsä elämäntavan uuteen uskoon. Yksi tumma mies on söpö, ja aivan epätavallisen viehättävä kaveri. Toivoisin voivani tilata kaverin kotiini, personaal trainerikseni. Sitten voitaisiin siivota yhdessä, kokkailla keittiössä ja tyhjentää komeroita ... . Tuon söpöläisen kanssa läheisyyttä tai turhaa tunkeilua ei tarvitsisi pelätä. Voisi vain nauttia täysin rinnoin komean miehen seurasta, huumorista ja kohteliaasta käytöksestä. Aivan upeaa, olisiko tämä mitenkään mahdollista ?

maanantai 6. syyskuuta 2010

Melankoliasta kohti valoa

Rakkaat lukijat olen osittain luopunut blogiini kirjoittamisesta, koska olen olen todennäköisesti parantunut terveeksi synkkyydestäni ja taipumuksestani vaipua melankolian syövereihin. Kuitenkin aion harvakseltaan jatkaa tänne kirjoittamistani, koska koen velvollisuudekseni auttaa niitä, jotka ovat minun laillani sairastuneet masennukseen, mistä itse ei pääse ulos. Luopumisestani huolimatta olen edelleen



kiinnostunut blogeista, joita olen alun alkaenkin seurannut. Ennen muuta haluan tietää, mitä ystävilleni kuuluu. Olen utelias ja haluan pysyä mukana ystävieni muiden kirjoittajien elämänkäänteissä.

Toinen luopumisen syy on ongelmat, jotka koskettavat enemmän 14 v lastani, poikaani enemmän kuin minua itseäni. Kun saan voimia tarpeeksi kirjoitan tänne blogiini pojastani ja hänen onnettomasta rakkaudestaan. Poikani kertomus on jotain yhtä koskettavaa kuin tarina Romeosta ja Juliasta. Poikani on elossa, mutta rakkautensa vuoksi hän on päätynyt sairaalaan, nuorisolle tarkoitetulle suljetulle osastolle. Sairaalassa hän joutunee olemaan koko syksyn.

1.)
Syyt blogikirjoitusteni vähenemiseen on parantuminen masennuksesta terveeksi, jolloin koen pysyväni elämässäni paremmin pinnalla. Lisäksi kykenen jo vahvasti vaikuttamaan arkipäivien rutiineihin, ja pitämään paremmin huolta itsestäni ja perheestäni. Katselen jopa televisiota päivittäin, tiettyjä ohjelmia.
2.)
Olen myöntänyt sen, että masennus on omissa ongelmissa rypemistä. Pitäisi oikeasti tehdä itse kaikkensa, jottei jatkuvasti kiertäisi kehää omien synkkien ajatustensa parissa. On eri asia, kykeneekö jättämään negatiiviset ajatukset taakseen. Päättäväisyydestä huolimatta, aikomukset ei aina onnistu. Nähtävästi olen nyt itse kyennyt siihen, nyt melko tarkalleen 6 vuoden jälkeen tapahtumista, jolloin minut "syrjäytettiin" työtehtänistäni v 2004. Parantumistani on tuntuvasti edesauttanut pysyvä työkyvyttömyyseläke, mikä mahdollisti sen, ettei minulla ole enää syytä olla katkera menettämästäni kyvystä tehdä työtä. Aikaisempi blogikirjoitteluni oli tiivistä, ilmeiseti johtuen EfexorDepot lääkityksestäni - mikä sai minut jollain tavoin yli- kiihtyneeseen tilaan. Tilani purkautui kirjoittamisena, eli jonkinlaisena itseilmaisun tarpeena ja luovuutena. Nyt kun 3 vuoden lääkitykseni lopetettiin olen enemmän maan pinnalla, kotona kotiaskareitteni parissa.

Katsoin wikipedista, mitä tarkoittaa melankolia, ja todellakin vilpittömästi haluan avata elämässäni seuraavan valoisamman sivun. Vanha kirja, rakas blogini olkoon kuitenkin tallella, koska voin sitä tarvita yllttäen, koska tahansa taas käyttööni.

Melankolia on nykymerkityksessään alakuloisuutta, raskasmielisyyttä tai epämääräistä masennusta. Siihen liittyy aloitekyvyttömyyttä ja haluttomuutta tehdä mitään, tai kyvyttömyyttä innostua asioista. Sana melankolia tulee kreikan termistä melaina kholee, joka tarkoittaa mustaa (melas) sappea (kholee). Alkujaan melankolia oli nimitys mustan sapen aiheuttamalle mielisairaudelle: humoraaliopin mukaan melankolia johtui mustan sapen ylituotannosta. Nykyisin melankolia mielletään depressioksi, suruksi, maniaksi tai nostalgiseksi ikäväksi. Taiteessa ja kirjallisuudessa melankolia on innoittanut muun muassa Albrecht Düreria ja J. W. Goethea.